Gradun ja väitöskirjan erot

tohtorinhattu

Gradu ja väitöskirja ovat toisiaan monella tavalla muistuttavia tekstilajeja: Molemmat ovat opinnäytteitä, jotka tehdään ohjaajan avustuksella. Molemmilla tavoitellaan tutkintoa. Molemmilla etsitään vastausta jonkinlaiseen tutkimuskysymykseen, jonkinlaista tutkimusmenetelmää käyttäen. Gradun ja väitöskirjan rakennekin saattavat olla samankaltaisia, ainakin perusosiltaan.

Mitä sitten ovat gradun ja väitöskirjan erot? Seuraavassa pohdin gradun ja väitöskirjan eroja. En kuitenkaan rajoitu varsinaisesti tekstilajien eroihin vaan pohdin myös sitä, miten nämä lajit prosesseina eroavat toisistaan. Uskon, että tämän kysymyksen pohtimisesta on hyötyä yhtä lailla graduntekijälle kuin väitöskirjaakin kirjoittavalle.

Kesto

Omasta mielestäni suurin yksittäinen ero on se, että väitöskirjan tekeminen on projektina yksinkertaisesti ajallisesti hyvin paljon pidempi. Gradut voivat tietysti venyä, mutta todellisuudessa sellaisen pystyy kirjoittamaan ainakin vuodessa, käytännössä jopa paljon, paljon nopeammin, jos niin haluaa. Väitöskirja on ihanteellisimmillaankin ainakin neljä vuotta kestävä projekti, ja usein käytännössä vielä pidempi.

Projektin ajallinen pituus johtaa siihen, että projektia on yksinkertaisesti entistä haastavampi hallita. Se vaatii enemmän pitkäjänteisyyttä, ja motivaation ylläpitäminen on haastavampaa.

Projektin pituus vaikuttaa myös väitöskirjan tekijän talouteen voimakkaasti. Väitöskirjaa tehdään usein päätyönä, joko apurahan turvin tai sitten kuukausipalkalla esimerkiksi tutkijakoulussa. Jos väitöskirjaa tehdään ilman rahoitusta, käytännössä elämä täytyy “rahoittaa” jollain täysin toisella työllä, jonka ohella väitöskirjaa tehdään. Toki graduntekijänkin on jollain elettävä gradunteon ajan, mutta kysymys on relevantti vähemmän aikaa.

Laajuus ja syvällisyys

Toinen selkeä ero liittyy laajuuteen. Väitöskirja on yksinkertaisesti pidempi kuin gradu. Kirjoittamisen näkökulmasta tämä tarkoittaa, että väitöskirjan kirjoittajan on hallittava laajempi kokonaisuus rakenteellisesti ja sisällöllisesti.

Jos väitöskirja on gradua laajempi, on se samalla yleensä myös gradua syvällisempi. Tarkoitan syvällisyydellä tässä yhteydessä yksinkertaisesti sitä, että väitöskirjassa paneudutaan aiheeseen perusteellisemmin, laajemman aineiston ja lähdemateriaalin valossa. Gradussa tavoitteena on usein vastata yhteen yksinkertaiseen tutkimuskysymykseen, mutta väitöskirjassa tarkastelukulmia on yleensä väistämättä useampia. Lopputuloksena tai ainakin tavoitteena on siis perusteellisempi kuva tarkasteltavasta ilmiöstä.

Laajuus näkyy myös lähdeluettelon pituudessa ja käytännössä siis luettavan kirjallisuuden määrässä. Gradua tehdessä riittää, että on perehtynyt johonkin relevanttiin kirjallisuuteen. Väitöskirjaa tehdessä on osoitettava, että tuntee kirjallisuuden kentän kokonaisuudessaan ja lisäksi on lukenut ainakin jollain tasolla kaikki keskeiset lähteet. Gradua tehdessä on usein mahdollista käyttää ensisijaisesti kotimaista lähdekirjallisuutta, mutta väitöskirjaa tehdessä pelkkään kotimaiseen kirjallisuuteen tukeutuminen on yleensä mahdotonta.

Tieteen kriteerit

Joskus ajatellaan, että gradun tekeminen on tieteen harjoittelua kun taas väitöskirjan tekeminen on jo tieteen tekemistä. Minun mielestäni asia ei ole aivan näin yksiselitteinen, joskin tietty totuus tässä väitteessä kyllä on.

Gradussa sallitaan suurempia puutteita kuin väitöskirjassa, eikä kukaan oleta, että gradun täytyy täyttää täysin samat kriteerit kuin virallisten tieteellisten julkaisujen. Väitöskirjaa sen sijaan arvioidaan samojen kriteerien valossa kuin muitakin tieteellisiä tutkimuksia. Lopputuloksen täytyy siis täyttää tieteen kriteerit, ja sillä tulee olla myös jotain aitoa annettavaa tiedeyhteisölle.

Silti on tärkeä muistaa, että myös väitöskirja on opinnäyte. Väitöskirjan tekeminen on harjoittelua, tieteen tekemisen opettelemista. Myös väitöskirjaa tehdään yhteistyössä ohjaajan kanssa. Väitöskirjan tekijän tuottaman tekstin ei oleteta olevan lähtökohtaisesti valmista tiedettä, mutta prosessin myötä siitä pitäisi tulla sellaista.

Vapaaehtoisuus ja akateeminen identiteetti

Hyvin suuri tai itse asiassa valtava ero on siinä, että gradu on periaatteessa pakollinen, kun taas väitöskirja ei sitä ole. Jokaisen korkeakoulututkinnon suorittajan on tutkinnon saadakseen tehtävä gradu tai vastaava lopputyö. Monella opiskelijalla ei ole erityisen vahvaa tutkijaidentiteettiä. Silti opintojen lopuksi heidän on gradun ajan esitettävä tutkijaa, ainakin jollain tasolla. Tämä voi tuottaa monille opiskelijoille suuria ongelmia, sillä akateeminen tutkimustyö ja tieteellinen kielenkäyttö voivat tuntua monesta hyvin vierailta. Graduntekijä voi kuitenkin aina ajatella: “Minä nyt hetken aikaa leikin tutkijaa.”

Väitöskirjan tekijä ei sen sijaan enää pääse pakoon akateemista identiteettiä tai tutkijuutta. Kaikki väitöskirjan tekijät eivät päädy tutkijoiksi, ja moni tekee jatko-opintojakin vahvistaakseen omaa ammatillista identiteettiään ja pätevyyttään esimerkiksi opettajana. Silti vaikka väitöskirja jäisi ainutkertaiseksi ekskursioksi tutkimuksen tekemisen maailmaan, ovat tuon prosessin aikana tutkijuus ja akateemisuus osa väitöskirjan tekijän identiteettiä.

Ehkäpä väitöskirjan vapaaehtoisuuteen kiteytyy väitöskirjan ja gradun lopullinen ero: gradu on pakko tehdä, mutta väitöskirjaa ryhtyvät tekemään vain ne, jotka eivät gradusta saaneet tarpeekseen. Jonkinlainen sisäinen palo täytyy siis löytyä. Mielestäni tuo sisäinen palo voi kohdistua kuitenkin monenlaisiin asioihin: tutkimusaiheeseen, tutkimuksen tekemisen haasteellisuuteen ja samalla tyydyttävyyteen, kirjoittamiseen tai vaikka vain siihen, että on hauska asettaa itselleen koko ajan haastavampia tavoitteita!

Haluan kiittää tässä artikkelissa esiintyvistä ajatuksista Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksen sekä Joensuun yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan jatko-opiskelijoita.

13 thoughts on “Gradun ja väitöskirjan erot

  1. Gradu ja väitöskirja ovat todellakin melko erilaisia projekteja. Ainakin luonnontieteiden alalla näiden kahden opinnäytetyön erot ilmenevät selvästi.

    Väitöskirja muodostuu kolmesta tieteellisestä julkaisusta, joiden täytyy läpäistä tiukka kansainvälinen vertaisarviointi. Väitöskirjan tulee siis sisältää merkittävää uuttaa tieteellistä tietoa kolmen tieteellisen artikkelin verran! Gradussa tilanne on onneksi toinen. Kokeellisen osan tulosten ei tarvitse välttämättä tuottaa uutta tieteellistä tietoa; hyvän gradun voi mainiosti kirjoittaa vaikka kokeellinen osio ei olisi tuonut odotettuja tuloksia. Monet gradu-tutkielmaansa valmistelevat opiskelijat aivan turhaa
    pelkäävät, että heidän saamista tuloksista ei voi kirjoittaa gradua tai että gradu on tuomittu “huonoksi” jo ennen kuin varsinainen kirjoittaminen on edes alkanut. Näin ei kuitenkaan missään tapauksessa ole. Kaikki tulokset kelpaavat (negatiivisestkin). Tärkeintä on se, miten tulokset gradussa esittää. Gradussa ensisijaisesti arvioidaan ja tarkastellaan tieteellistä ajattelua ja tieteellistä ilmaisua, ei niinkään sitä, miten hyvä olet laboratoriossa. Väitöskirjan kohdalla tilanne on tosiaan jo sitten toinen.

  2. Kiitos kommentista, Minna! Erittäin hyviä huomioita! Aika moni graduntekijä ajattelee tosiaan niin, että tulosten pitää olla tietynlaisia, jotta ne ovat hyviä. Ja tosiaan: gradussa on lopulta kyse ensisijaisesti kirjoittamisesta ja tekstin tuottamisesta.

  3. Yhdysvalloissa (ja monissa muissakin maissa) yliopistollisena perustutkintona on kandidaatin (bachelor of x) tutkinto, johon yleensä sisältyy vain suppeahko kirjallisuuskatsaus omasta erikoisalasta ja jonka suorittamisen jälkeen siirrytään työelämään. Maisterin ja tohtorin tutkinnot taas ovat molemmat jatkotutkintoja, joihin liitetään omaa tutkimusta, ja usein niitä suorittamaan palataan hieman kypsemmällä iällä muutamaan työkokemuksen jälkeen. Suomessa vielä nykyään harva lopettaa akateemisia opintojaan kandivaiheeseen.

    Näin graduohjaajan näkökulmasta onkin mielenkiintoista seurata mitä tapahtuu siinä vaiheessa kun Suomessakin pelkän kandidaatin tutkinnon suorittaminen yleistyy — uskon niin hiljalleen tapahtuvan. Siinä tapauksessa tutkimustyötä karttavat opiskelijat ikäänkuin säästyvät graduahdistukselta ja voivat siirtyä työelämään kandeina. Voisi myös kuvitella, että silloin tuo mainitsemasi “vapaaehtoisuus ja akateeminen identiteetti” argumentti ei enää pädekään niin hyvin gradun ja väitöskirjan erottamisessa? Gradukinhan olisi silloin jo tavallaan vapaaehtoista. Ehkäpä gradujen yleinen ‘taso’ jopa lähtee nousuun kun opiskelijajoukko on hieman tutkimusorientoituneempaa kuin nykyisin 😉 ?

  4. Miina: Minäkin ajattelen, että kandidaatin tutkinnon arvostuksen kasvu on luonteva suunta. Vaan eipä se taida hetkessä tapahtua. Toinen järkevä suunta olisi se, että tutkimuksellisen gradun sijaan olisi mahdollista tehdä ammatillisemmin suuntautunut lopputyö. Tämä on joissain paikoissa jo nyt mahdollista. Nämä kaksi asiaa johtaisivat siihen, että tutkimusta tekisivät ne, jotka sitä todella haluavat tehdä.

  5. Olen ollut Ruotsissa yli 10 v. yliopistonlehtorina, ja ohjannut siellä monia kanditutkielmia. Ainakin joissain korkeakouluissa Ruotsissa kanditutkielmaan satsataan paljon enemmän kuin Suomessa (ja sen pituus on 15 – jopa 30 op). Lundin yliopiston kotisivuilta (teoreettisessa filosofiassa) löytyi kerran kätevä luonnehdinta kanditutkielman ja gradun eroista: kanditutkielmassa opiskelijan pitää yrittää tehdä oma tutkimuksellinen kontribuutio, gradussa sitä jo edellytetään. Näin ajateltuna kanditutkielma on hyvä harjoitus gradua silmälläpitäen.

  6. Kiitos kommentista, Paavo! En tunne Ruotsin korkeakoulujärjestelmää oikeastaan ollenkaan. Onko siellä siis niin, että kandidaatin tutkinto on yleisempi kuin Suomessa ja työelämässäkin arvossa? Esimerkiksi Englannissahan näin todellakin on.

    On varmaankin selvää, että jos kanditutkielma on koko tutkinnon lopputyö, siihen myös satsataan enemmän. Onhan tosin Suomessakin todella paljon aine- ja laitoskohtaista vaihtelua kandidaatintutkielman toteutuksessa ja kunnianhimon asteessa.

  7. Mulla ei ole mitään tarkaa tietoa koko Ruotsin tilanteesta, mutta varsinkin pienissä korkeakouluissa kanditutkinto näyttäisi olevan suosittu vaihtoehto, ja sen avulla mennään työelämään.

    HY:n humanistisessa tdk:ssa suunnitellaan uusia opintokokonaisuuksia, ja näyttäisi siltä että kanditutkielman laajuus tulee jatkossakin olemaan vaivaiset 6 op. Samalla oman kokemukseni mukaan suomalaiset kanditutkielmat ovat korkeatasoisia, ja usein suomalaiset tekevät 6 op sisällä sen mistä Ruotsissa saa 15 op. (Tosin suomalaiset ovat saaneet pisteitä työstä jo mahd. kakkosproseminaarin yhteydessä).

  8. Itse asiassa minullakin on ollut aina sellainen tunne, että proseminaari ja kandidaatintutkielma ovat monesti sellainen osa tutkintoa, jossa opintopisteiden määrä ei vastaa tehtyä työtä. Suomen kielessä määrät ovat 4 + 6 op.

    Voi tietysti ajatella, että kanditutkielmaan panostaminen palkitaan graduvaiheen helpottumisella. Jos kandi olisi sitten ensisijainen tutkielma, tämä argumentti ei oikein toimi enää.

  9. Olen seurannut yliopistolla myös aloja, joissa tehdään pääosin kandidaatintutkinto. Opiskelijathan muutamilla aloilla otetaan alkuun kandidaatintutkintoa suorittamaan (esim. lastentarhanopettajan koulutus). Selvästi on kuitenkin näkynyt, että vuosien mittaan yhä suurempi osa opiskelijoista on kiinnostunut syventävistä opinnoista ja laajemmista työmahdollisuuksista, jotka ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaminen mahdollistaa. Näillä aloilla siis tutkinnon taso on pikemminkin nousemassa. Tähän asti Suomessa yleisestikin koulutuksen taso on jatkuvasti noussut. Esimerkiksi ammattikorkeakoulujen joillakin aloilla ylemmän amk-tutkinnot ovat todella suosittuja.

  10. Hyvä huomio, Marja! Tässä on ikään kuin eri suuntiin vetäviä voimia. Tavallaan olisi järkevää nostaa kanditutkinnon arvoa ja luoda sille hieman samanlainen asema kuin monissa maissa on. Tähän kai tuon välitutkinnon muuttaminen pakolliseksi pyrkikin. Toisaalta taas trendi on kohti yhä korkeampaa koulutustasoa, ja alemman tutkinnon suorittaneilla on tarve suorittaa korkeampi tutkinto, jotta saisivat pätevyyden useampaan työhön.

    Ehkä gradun tekemisen näkökulmasta ongelmallista monille on kuitenkin tuon maisterintutkinnon ja erityisesti gradun tutkimuksellinen fokus. Kyllähän maisteriohjelmat voisivat olla selkeästi ammatillisia. Miten on lastentarhanopettajien kohdalla? Onko ylempään korkeakoulutukintoon sisältyvä lopputyö käytännössä tieteellinen tutkimus?

  11. Tämä liittyy enemmän Englannissa kuin Suomessa opiskeluun, mutta laitanpa silti kommentin gradun ja väitöskirjan eroista. Ainakin omalla laitoksellani huomasin, että gradun ohjaamiseen ei oikeastaan panostettu yhtä paljon kuin väitöskirjan ohjaamiseen. Gradun kanssa ikään kuin oletetaan, että jos huomaa olevansa jumissa, voi mennä juttelemaan ohjaajan kanssa. Väitöskirjan ohjaus on taas paljon säädellympi prosessi: ensimmäisenä vuonna on pakko tavata kolmen kuukauden välein (suositus on jopa kolmen viikon välein) ja edistymistä on raportoitava yliopiston sähköiseen seurantajärjestelmään. Lisäksi yliopistoilla on paljon pakollisia tutkimuskäytäntöihin liittyviä kursseja, joista jatko-opiskelijoiden on kerättävä tietty määrä pisteitä. Tietysti jatko-opiskelu on maisterin tutkinnon suorittamista vapaampaa, mutta pidän sitä toisaalta hyvänäkin asiana, että esimerkiksi hyvää suhdetta ohjaajaan ja akateemiseen yhteisöön korostetaan. Silloin on mahdollista saada enemmän palautetta ja tukea väitöskirjan tekoonkin.

  12. Kiitos kommentista, Ilona! Tuohan on tavallaan aika takaperoista: graduntekijältä odotetaan melkeinpä enemmän itsenäisyyttä kuin väitöskirjan tekijältä. Todennäköisestyi tämä kertoo jotain näiden tutkintojen tuomasta “hyödystä” laitokselle.

Vastaa käyttäjälle Minna Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *