Tämän kirjoituksen on kirjoittanut Siri Eskola eli Gradutakuun keskustelualueen moderaattori Chipe:

A year from now you may wish you had started today. ― Karen Lamb

Kyseinen sananparsi on jonain epämotivoituneena päivänä osunut silmiin Gradutakuun keskustelupalstalla ja auttanut eteenpäin. Se sopii mainiosti gradun kokoiselle projektille motivaattoriksi ja varoittaa tilanteesta, jossa moni huomaa olevansa: jos olisin aloittanut silloin ja silloin, olisin nyt jo paljon pidemmällä.

Sitaatti sopii hyvin myös treenimotivaation ylläpitoon. Huvittavaa, että tämä lukutoukkasohvaperuna puhuu treenaamisesta, mutta tähän minut on ajanut fyysinen pakko. Opiskeluaikoina en paljon liikkunut ja viiden vuoden kirjastossa ja junassa istuminen teki tehtävänsä: sitä mukaan kun sivistys kasvoi, selkälihakset heikkenivät ja selkäni kipeytyi lopulta pahasti. Liikunta oli pakko aloittaa.

Noh, tässä yli vuoden nyt harrastettuani erilaisia lajeja ja anoppilassa pääsiäistä viettäessäni sain loistoidean: täytyy mennä hiihtämään! Koiraa kävelyttäessäni ohitseni kiisi jatkuvasti terveen ja onnellisen näköisiä ihmisiä suksilla ja päätin, että haluan ehdottomasti kuulua samaan joukkoon. Eihän hiihtäminen voi olla niin kamalaa kuin muistin. Hiihtäminenhän on pikkujuttu. Toiveeni esitettyä alettiin anoppilassa sitten kaivamaan sopivia suksia, sauvoja ja muita varusteita esille. Pistettiin pitoa pohjiin, mehua pulloon ja lähdettiin miehen kanssa ladulle.

Noin kahden metrin jälkeen tiesin tehneeni suuren virheen. Minä en ole hiihtänyt seitsemään vuoteen. Se on raskasta ja hankalaa, minulla ei ole tekniikkaa, eikä koordinaatiota. Mikään aikaisempi treenini (pilates! jooga! baletti!) ei auttanut ladulla pätkääkään. Ja edessä oli 6km lähimmälle tuvalle. Hiihtäminen on täyttä kidutusta ja minä olin ehdottanut sitä!

Päätin lukion toisella luokalla, että lähden Tampereen yliopistoon lukemaan sosiaalipsykologiaa. Kaikki meni suurin piirtein suunnitelmien mukaan noin viiden vuoden ajan, kunnes tuli se hetki, kun piti aloittaa tekemään gradua. Halusin ehdottomasti maistereiden loistokkaaseen joukkoon. Eihän gradun tekeminen voi olla vaikeaa, sehän on pikkujuttu. Noin viikko graduseminaarin ensimmäisen kokoontumisen jälkeen tiesin tehneeni suuren virheen. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, mitä olin tekemässä. Mikään aikaisempi harjoitus (esseet! ryhmätyöt! kanditutkielma!) eivät tuntuneet auttavan ollenkaan gradun kokoisen projektin kanssa painiessa. Minut erotti maisterinpapereista noin kahdeksankymmentä sivua tieteellistä tutkimusta. Gradun tekeminen oli yhtä kidutusta ja minä olin vapaaehtoisesti aloittanut projektin!

Takaisin ladulle: Kun mieheni savikoi menemään aina kaksisataa metriä edelläni ja minä liukastelin, horjahtelin ja kiroilin eteen päin, alkoi päässäni soida tuttu sävelmä: ”en minä osaa, en minä pysty, tää on ihan p**kaa, parasta kääntyä takaisin, parasta lopettaa kokonaan, tää ei ole mitään mukavaa pariskuntatekemistä kun toinen vetää tuolla satoja metrejä mun edellä, ihan tyhmä mies, miksei se tajua kuinka hankalaa mulla on, miten olenkin näin huono….”

Olen joskus aikaisemminkin kuunnellut samanlaista melodiaa päässäni. Kun ystäväni kasasi toista maisterintutkintoaan kasaan, minä itkin kotona eteisen matolla ääneen: ”en minä osaa, en minä pysty, koko tutkimus on ihan p**ka, parasta lopettaa kokonaan, kenelläkään ei voi olla kivaa mun seurassa kun mua vaan ahdistaa tää gradu, en kehtaa soittaa kellekään kun tää on vieläkin kesken, musta ei ikinä tule mitään, mä en koskaan saa töitä, kuka tällaisen luuserin nyt palkkaisi, kukaan ei voi ymmärtää tätä epätoivon määrää”. Uudelleen ja uudelleen sama laulu.

Tunnetteko biisin? Oletteko koskaan kuunnelleet näitä ajatuksia? Ovatko ne saaneet sinut lopettamaan vaikkapa gradun tekemisen? Luovuttamaan siltä päivältä?

Siinä lykkiessäni menemään muistin hyvän neuvon siitä, kuinka negatiivisia ajatuksia on mahdollista kuunnella ja kestää ja silti jatkaa tekemistä. En minä saanut kokonaan ajatuksiani hiljennettyä, mutta vaihdoin raidan ladulla suurin piirtein tällaiseksi: ”Tämä oli todella typerä idea, mutta nyt se on pakko toteuttaa loppuun asti. Minä itse halusin tänne ladulle ja nyt sit hiihdetään. Minä en pidä tästä yhtään, mutta voin olla tyytyväinen kun pääsen tuvalle asti. Minun kehoni kyllä jaksaa jos mieleni ei anna periksi. Yksi suksi eteen, toinen suksi eteen, yksi suksi eteen, toinen suksi eteen. Tää on kamalaa, mutta yksi potku kerrallaan. Pohjanmaalla ei kovin suuria ylämäkiä toivottavasti vastaan tule…”

Ja niin minä hiihdin tuvalle ja takaisin. 11 km. Minä selvisin. Ja jos niin tahdon, minun ei ikinä, ikinä enää tarvitse hiihtää uudelleen.

Rohkeasti ladulle siis, arvoisat gradutoverit! Yksi potku kerrallaan.

—

Kirjoittajasta:

Siri Eskola on valmistunut Tampereen yliopistosta yhteiskuntatieteiden maisteriksi ja tekee tällä hetkellä omaksi suureksi hämmästyksekseen koulutustaan vastaavaa työtä. Päivätyönsä ohella hän pyrkii olemaan apuna ja tukena muille opintojen, opinnäytetyön tai perfektionismin kanssa painiville. Sirin löytää Gradutakuun keskustelupalstalta nimimerkillä Chipe ja hänelle voi lähettää mailia osoitteeseen siri_aae (at) yahoo.com