Stanfordin yliopiston psykologian professori Carol Dweck on tutkimuksissaan ja kirjoissaan keskittynyt ihmisten lahjakkuuteen ja heidän omiin käsityksiinsä siitä. Dweckin mukaan ihmiset voidaan jakaa kahtia sen mukaan, miten he suhtautuvat taitojen ja lahjakkuuden alkuperään.
Ensimmäisen ryhmän mielestä ominaisuudet perustuvat synnynnäisiin tai pysyviin ominaisuuksiin. Tätä asennetta voidaan kutsua muuttumattomaksi ajattelutavaksi tai asenteeksi (engl. fixed mindset). Toisten mielestä menestys ja ominaisuudet puolestaan ovat harjoittelun ja työn seurausta. Tätä asennetta voi kutsua kasvun ajattelutavaksi (engl. growth mindset). Käytännössä nämä asenteet vaihtelevat meillä kullakin jonkin verran ja ihmiset sijoittuvat jatkumolle näiden kahden äärimmäisyyden välillä.
Dweckin tutkimusten perusteella voidaan todeta, että ihmiset, jotka ajattelevat kasvun ajattelutavan mukaisesti, menestyvät paremmin ja selviävät myös vaikeuksista paremmin. Heille myös epäonnistuminen on kiinteä osa kehittymistä ja oppimista. Muuttumattomaan ajattelutapaan kallistuvat ihmiset sen sijaan jo lähtökohtaisesti välttävät haasteita, sillä heille epäonnistuminen on vain osoitus heidän kyvyttömyydestään jossain asiassa.
Hyödyllisiä ja haitallisia tapoja ajatella
Kun luin Dweckin mindset-teoriasta ensimmäisen kerran, pidin sitä itsestäänselvyytenä ja suorastaan haitallisen yksinkertaistavana. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän alan kuitenkin vakuuttua siitä, että kyse on äärimmäisen tärkeästä teemasta.
Kuinka usein käytännössä ajattelemme esimerkiksi seuraavasti: ”Minä en vain ole kovin ahkera urheilemaan? Hermostun helposti läheisilleni? Minä olen huono keskittymään? En ole hyvä kirjoittamaan?” Entäpä jos ajattelisimmekin, että nuo kaikki ovat taitoja, joita voi harjoitella ja joissa voi kehittyä?
Asenteemme tulee esille myös siitä, miten puhumme lapsille. Kun lapsi näyttää meille piirrustustaan, sanomme helposti: ”Oletpa sinä hyvä piirtämään!” Juuri tämä vahvistaa käsitystämme muuttumattomista ominaisuuksista. Entäpä jos sanoisimmekin: ”Oletpa nähnyt paljon vaivaa tämän eteen” tai ”Olet selvästikin kuunnellut niitä vinkkejä, joita kuvaamataidon opettaja on sinulle antanut”?
Eräässä tutkimuksessaan Dweck tutki matematiikassa huonosti menestyviä koululaisia. Osalle heistä annettiin opetusta erilaisissa opiskelutekniikoissa ja -taidoissa. Toiselle ryhmälle puolestaan annettiin ohjausta muuttumattoman ajattelutavan ja kasvun ajattelutavan eroista. Käytännössä heitä siis opetettiin ymmärtämään, että heidän taitonsa eivät olleet pysyviä.
Voitte todennäköisesti arvata lopputuloksen. Ryhmä, joka oli saanut ohjausta kasvun ajattelutavasta, menestyi jatkossa merkittävästi paremmin. Ja tämä vaikutus saavutettiin varsin pienellä ohjausmäärällä matematiikassa, toisin sanoen oppiaineessa, jossa menestyminen paljolti rakentuu aiemmin opituille taidoille.
Kasvun ajattelutapa ja gradu
Käytännön ohjeet ja opiskelutaidot eivät siis yksin riitä. Oleellista on jokaisen oma käsitys siitä, mikä heidän mahdollisuutensa muuttua ja kehittyä on. Keskeistä on, identifioidummeko ominaisuuksiimme pysyvinä vai näemmekö muutoksen mahdollisuuden.
Mietipä, mitä itse ajattelet asiasta, erityisesti opiskeluun liittyen. Ole myös rehellinen. Onko opiskelu sinun mielestäsi prosessi, jossa kehitytään? Vai onko opiskelu prosessi, jossa osoitetaan ja arvioidaan sinun lahjakkuuttasi?
Entäpä suhteesi epäonnistumiseen? Onko epäonnistuminen jotain sellaista, mikä paljastaa sinun lahjattomuutesi? Vai onko epäonnistuminen kiinteä ja tarpeellinen osa kehittymistä?
Tämän artikkelin kannattaa antaa vaikkapa jokaiselle kansalaiselle luettavaksi, kiitos Kimmolle siis paljon postauksesta!
Itse nuorempana, vielä lukioikäisenä ajattelin vahvasti muuttumattoman ajattelutavan mukaisesti. Minulla oli ne muutamat vahvat alueet, joilla koin olevani lahjakas – ja tällaista palautetta sain myös ympäriltäni. Parikymppisenä kuitenkin kiinnostuin alasta, joka on lähes vastakkainen ”luontaisen lahjakkuuteni” kanssa. Pikkuhiljaa kykenin sitten löytämään uusia lahjakkuuden osa-alueita itsessäni, ja koen kasvaneeni ihmisenä hyvin paljon. Nykyään ajattelutapanikin vastaakin huomattavasti enemmän kasvun ajattelutapaa, ja uskon menestyksen (mitattiin se miten tahansa) olevan enemmän kiinni motivaatiosta, työmäärästä ja itseluottamuksesta kuin synnynnäisistä tai muista ulkoapäin annetuista ominaisuuksista.
Toivon, että mahdollisimman moni muukin ihminen kykenee löytämään kasvun ajattelutavan ja löytämään uusia puolia itsestään!
Kiitos kommentista, kääk! Uskoisinpa myös, että monien blokkien taustalla on muuttumaton ajattelutapa: ”Luulin olevani hyvä kirjoittaja, mutta nyt ymmärrän, etten olekaan…”
Hienoa kuulla, että olet päässyt tuollaisesta irti ja laajentanut omaa kuvaasi itsestäsi! Se on varmasti erittäin tyydyttävää.
Kommentoidaan nyt tärkeää asiaa vaikka onkin vanha teksti. Samoja teemoja on käsitellyt Heid Grant Halvorson kirjassaan Onnistu ja menesty kaikissa tavoitteissasi. Vaikka kirja kuulostaakin self-helpiltä niin se kuitenkin perustuu sosiaalipsykologian tutkimukseen ja voin lämpimästi suositella. Siellä käsiteltiin myös samaa asiaa, että ihminen joko uskoo lahjakkuutensa pysyviksi tai muuttuviksi. Kirja oli todella hyvä motivaatiota käsittelevä teos. Lukaisin sen itse asiassa kaksi kertaa putkeen, jotta todella sisäistin asioita, joista ennen olin ajatellut täysin päinvastoin. Itse älysin vasta näin yli kolmekymppisenä tuon kasvun ajattelutavan koskien lahjakkuutta. No parempi myöhään kuin ei milloinkaan!
Kiitos kommentista, Amanda! Tuo kirja ei ole minulle tuttu, mutta voisi olla siis tutustumisen arvoinen. Enkä oikein edes tiedä, mistä tullaiset asenteet lopulta tulevat. Esimerkiksi omilla lapsillani tuntuu olevan hyvin erilainen asennoituminen osaamiseen, vaikka emme ainakaan tietoisesti ole heitä eri tavalla kasvattaneet. Toinen harjoittelee asioita todella paljon ja on itse asiassa sanonut: ”Jos jotain ei osaa, sitten vain pitää harjoitella sitä niin kauan kuin osaa.” Toinen taas ei halua tehdä mitään, missä ei ole lähtökohtaisesti hyvä. No, ehkä sitten kolmekymppisenä!
On varsin kyseenalaista voidaanko oppilaat jakaa näin uskomuksensa perusteella kahteen leiriin, Monethan tietävät, että mahdollinen synnynäinen lahjakkuus vaatii paljon työtä kehittyäkseen. Jostaihan ne koehenkilöt oli väärät uskomuksensa omaksuneet. Se ero ei ainakaan ole synnynäinen.
Olisikohan tutkija kuten, niin usein tapahtuu, lykännyt ruksttavaksi lomakkeet joissa oli valittava jompi kumpi väärä vastaus tai arvioimaan käsityksensä jollain yksiviivaisella asteikolla.
Ihmisen kehitys on prosessi jossa koko ajan geneettinen koodi jaa opittu toiminta integroituvat hyvikin monimutkaisesti.