Hieman aiemmin tänä syksynä ilmestyi Tampereen yliopistossa opintopsykologina työskentelevän Simo Ahosen kirja Opinnäyte jumissa: mitä tehdä kun opinnäyte ei etene.

Opinnäytteen tekemiseen liittyvät ongelmat ovat Simon mukaan yksi yleisimmistä syistä, joiden vuoksi opiskelijat kääntyvät opintopsykologin puoleen. Tästä kokemuksesta ammentava kirja tarjoaa erinomaista tukea gradua tai muuta opinnäytettä tekevälle.

Kirjan ote on lämmin ja ymmärtäväinen, ja siinä on myös paljon käytännöllisiä neuvoja. Erilaisia oppaita tutkimuksen tekemiseen ja kirjoittamiseen löytyy kyllä. Uuden kirjan huomio onkin ensisijaisesti tekemiseen liittyvissä tunteissa ja ajatuksissa.

Haastattelin Simoa uuden kirjan ja opinnäytteen tekemisen tiimoilta.

Kerrotko lyhyesti hissipuheen omaisesti, mistä kirjassasi on kyse? Miksi opinnäytettään tekevän kannattaisi lukea se?

Opinnäyte jumissa -kirja pyrkii rakentamaan siltaa kahden liian kapean selitysmallin välille:

A. ”Opinnäytetyön edistymättömyys johtuu aina kirjoittamisen tai itsensä johtamisen ongelmista”
JA
B. ”Opinnäytetyöhön liittyvä ahdistuneisuus ja välttely on aina merkki mielenterveysongelmasta, joka tulee hoitaa YTHS:llä ja terapiassa.”

Alkuosassa käsittelen opinnäytetyöhön liittyviä odotuksia, paineita ja pelkoja, joiden puristuksessa perinteiset aikaansaamisen työkalut eivät toimi. Loppupuolella kerron keinoista, joilla saa työskentelymotivaation, tuottavuuden ja tunnelman pidettyä plussan puolella jumin hieman hellitettyä.

Opinnäytetyön tekijälle löytyy kyllä ohjeita, ohjausta ja hyvää luettavaa kirjoittamisen keinoista ja tutkielman rakentamisesta, mutta ohjeet ratkaista emotionaalinen jumi ja paniikki gradutiedoston äärellä ovat olleet tätä ennen vähissä.

Kohtaat työssäsi opintopsykologina paljon opiskelijoita, joilla on haasteita opinnäytteen kanssa. Mitkä ovat kokemuksesi mukaan kaikkein tyypillisimmät haasteet?

Ehkä yleisin yhteinen nimittäjä on Yksin haudotut ajatukset. Opiskelija kantaa mielessään kaikkea: työhön liittyviä teorioita ja moneen suuntaan haarautuvia suunnitelmia, joita ei ole kunnolla kirjattu mihinkään; odotuksia nopeasta valmistumisesta ja hyvästä arvosanasta; pelkoja täydellisestä epäonnistumisesta ja tulevaisuuden mahdollisuuksien pilaamisesta; häpeää aikataulun pettämisestä; kohtalokasta varmuutta siitä, että on ainoa korkeakoulunsa opiskelija, joka ei ikinä valmistu.

Kirjassasi on paljon hyviä vinkkejä opinnäytettä tekeville. Mikä niistä on mielestäsi kaikkein tärkein?

Luulen, että eri lukijoita puhuttelevat eri esimerkit ja vinkit. Toivoisin, ettei kirjaa pidettäisi pelkkänä vinkkivihkona, vaan lukija pysähtyisi pohtimaan ja kokeilemaan ehdottamiani etenemisaskelia.

Kaikkein olennaisimpana pidän opinnäytetyön tekemiseen liittyvän ristiriitaisuuden hyväksymistä. Opinnäyte on samalla intiimi ja oma, samaan aikaan julkisesti arvioitu ja perinteiseen muottiin pakotettu. Sitä tehdessä on sekä oman aihepiirinsä kärkiasiantuntija että tieteentekemisen ummikko aloittelija. Yhtä aikaa työtä rakastaa ja vihaa. Sen haluaisi valmiiksi, mutta sitä ei haluaisi tehdä.

Ristiriitaisuuden hyväksyminen alkaa käytännössä näkyä siten, että vaikka pelkää kirjoittaa ajatuksiaan näkyville, kuitenkin kirjoittaa ne! Se näkyy riskinottona ja turvallisuutta tuovasta välttelystä luopumisena.

Opintopsykologia tullaan tapaamaan varmaankin yleensä silloin, kun opiskeluissa on jonkinlaisia haasteita, ja kirjasi nimessä on sana “jumi”. Tarvitseeko opinnäytettä lähestyä aina ongelmaperustaisesti? Mitä sanoisit niille, joille opinnäyte ei ole ongelma mutta jotka silti kaipaavat tukea?

Sopivan tukiverkoston rakentaminen opinnäytteen tekemiseen on ihan jokaiselle opiskelijoille tärkeää, ettei yllä kuvattu yksinäisten ajatushautomo lähtisi käyntiin.

Oivalsin itse vasta kirjan muokkausvaiheessa, miten merkittävä vaikutus omaan kirjoittamiseen ympäristön suhtautumisella on. Koin olevani vähän kuin opinnäytetyöntekijä, joka on innostuneena löytänyt gradun kokoisen aukon tutkimuskentästä, mutta pelkää että tiedemaailma ja sivustakatsojat lyttäävät orastavat ideat virheellisinä, pinnallisina tai itsestään selvyyksinä.

Miten korvaamatonta olikaan esimerkiksi omien lähikollegojen aito innostus, kun punastellen kerroin pöytälaatikkoprojektistani! Miten vähällä olin luovuttaa koko homman, kun ensiversion palautteessa ne muutamat nihkeät kommentit ja epämääräiset kritiikit upposivat ihon alle ja haihduttivat kaiken kannustavan ja validoivan palautteen.

Eli: Hyvä opinnäytetyön tekijä, hommaa itsellesi joukkio, jolta saat rehellistä ja kannustavaa palautetta ja jonka kanssa voit pallotella keskeneräisiä ajatuksiasi ja nitistää turhia huoliasi!

Mitä muuta haluaisit sanoa?

Opintopsykologina olen tottunut räätälöimään tuen opiskelijan tarpeiden mukaan. Moninaiselle opiskelijajoukolle kirjoittaminen oli haastavaa, koska halusin olla suoraviivainen ja selkeä, tiedostaen samalla, etteivät kaikki pointtini millään voi upota jokaiseen lukijaan. Onneksi jo ensimmäisten palautteiden perusteella vaikuttaa siltä, että kirjaa kokeilleet opiskelijat ovat oikeasti hyötyneet siitä.

Kirjassani ei ehkä sanota näin suoraan, mutta on kaksi tilannetta, jossa en suosittele lainkaan opinnäytetyön kirjoittamista: Silloin, kun sille ei yksinkertaisesti ole voimia ja tilaa arjessa edes yhtä tuntia viikossa. Tai silloin, kun et löydä yhtään omaan järkeesi käyvää syytä tehdä työ valmiiksi ja tekisit sen vain velvollisuudesta tai muiden odotuksia täyttääksesi.

Kiitos haastattelusta, Simo!

—

Opinnäyte jumissa on saanut mukavasti huomiota eri medioissa. Kannattaakin lukea esimerkiksi tämä Aamulehden artikkeli ja katsoa Simon haastattelu Ylen aamussa.

Kirjaa voi ostaa esimerkiksi kustantajan verkkokaupasta.